Olen säälittävä. Oikeasti mulla ei ole minkäänlaista elämää. Istun tässä ja ajattelen kuolemaa. Ja jos en ajattele sitä niin ajattelen ruokaa, syömättömyyttä, läskejäni, ahmimista, oksentamista...
Kämppäkin on täynnä pölyä, sillekin kai tarttis jotain tehdä. En tiedä, en vain taas saa itseäni ylös tästä tuolista. Nouseminen tuntuu aivan ylivoimaiselta ajatukselta. Niinpä istun tässä koneen äärellä, luen päivästä toiseen samoja laihdutusfoorumeja ja ruokaohjeita.

Sama kai se olisi vaikka kuolisinkin, ei tämä mitään elämää kuitenkaan ole. Ja totuus on se, että kukaan ei edes tietäisi että olen kuollut. Olisi mielenkiintoista tietää kuinka kauan kestäisi ennen kuin minut löydettäisiin jos kuolisin. Pitäisi kai sitten kokeilla. Tosin minähän en sitä sitten koskaan saisi tietää.